FAIL!

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään kilokaupalla juureksia, pari säären kokoista kesäkurpitsaa ja huikea visio? Raastepihvitalkoot tietty. Ajatuksessahan ei sinällään ole mitään vikaa, raastepihvit on tosi hyviä ja suhteellisen helppotekoisiakin, mutta jos rehukapasiteetti on jättimäinen verrattuna kalustoon, on ongelmia edessä.

Raaka-aineet olivat ensiluokkaisia. En ole koskaan nähnyt noin isoja punajuuria, saati sitten kesäkurpitsoita. Ongelma ehkä olikin siinä, että kaksi käytössä ollutta raastinrautaa eivät olleet edes sitä perinteistä isoäitimallia, vaan pikemminkin Ikea-tasoa. Vaikka raastimet ihan hyvin pelasivatkin, alkoi jyystäminen kolmannen nyrkinkokoisen punajuuren kohdalla jo lievästi vituttaa. Osin siksikin, että punajuuri levisi joka paikkaan ja saastasi mun neitseellisenvalkean asunnon.


Noh, rehut kyllä saatiin jonkinlaiseksi raastemössöksi, jota sitten olikin ihan helvetisti (siis lasketaan kiloissa). Mössöt maustettiin ainakin suolalla, valkopippurilla, valkosipulilla ja sitruunamehulla. Ja pohjanahan toimi kermaviilissä turvotettu korppujauho. Jos olisi ollut kaukaa viisas tai kokeneempi vegepihvinväsääjä, olisi sekaan varmaan heittänyt esimerkiksi perunajauhoa. Pari munaa per taikina tekee niin ikään terää lättysten koossapysymisen kannalta.


Tässä vaiheessa voisi mainita, että mun lavuaari alkoi osoittaa lieviä tukkeutumisen merkkejä melkein heti sen jälkeen, kun olin ohjeistanut puristamaan raasteista ylimääräisen nesteen viemäriin. FAIL! Tukkoonhan se meni. Olin aika yllättynyt, koska edellisen kerran sen tukkoon saaminen vaati liian pitkän baari-illan, iskender-kebabin ja varatun vessan.


Silloin edellisellä kerralla vanha kunnon Kodin putkimies jysäytti lavuaarin auki ihan ongelmitta, joten kippasin sitä pullollisen kaiken muun paskan sekaan. Lopputulos oli ehkä psykedeelisin lavuaari vähään aikaan.

Noh, sitten alkoi paisto-operaatio. Tässäkin olis voinut olla järkevämmät tilpehöörit, esimerkiks lettupannu tai riittävä öljymäärä olis ollut pop. Lisäksi huomasin, ettei musta ole rehupihvejä paistamaan, koska olen liian kärsimätön ja arka öljyn kanssa. Ja olin aika hiilenä siitäkin, ettei nuo pihvit jauholisästä huolimatta pysyneet niin hyvin koossa kuin mitä olin visioinut. Onneksi kanssakokkaaja osoitti lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä käristämisen kanssa. Pihveistä tuli sitten loppujen lopuksi ihan hyviä. Vedettiin ne nassuun simpeleläisten suolakurkkujen ja wasabilla, sinapilla, sitruunalla, suolalla ja pippurilla tuunatun ranskankerman kanssa.


Noh, pihvimössöä oli enemmän kuin tarpeeksi, joten eihän kenenkään kärsivällisyys voi riittää sellaisen pihvimäärän paistamiseen. Sain nerokkaan idean muotoilla loppumössön murekemaisiksi klönteiksi, jotka sitten iskin pakastimeen. Osaako joku antaa hyviä vinkkejä noiden jatkojalostukseen? Mun hienostunein ideani on kääriä ne pekoniin ja ruistaikinaan ja paistaa kukkomaisina uunissa kypsiksi.


Kaikkein ihaninta tässä koko hommassa oli tietenkin tiskausoperaatio, jota ei voinut sen tukkeutuneen viemärin takia hoitaa edes samana iltana. Kodin putkimies ei tällä erää pelastanut, sen sijaan seuraavana päivänä hommattu karhupumppu kylläkin. Pari jysäytystä riitti, niin johan aukesi röörit oikein muhevien aromien kera. Ja pihvejä muuten syötiin sitten kolmisen päivää. Nyt on punajuurikiintiö täytetty vähäksi aikaa. Paitsi tietty homejuuston ja rucolan kanssa, mums.

Bryssel - kaljaa, kania ja kanaa

Piipahdin lomallani Brysselissä muutamien päivien kaupunkilomalla. Kaikki taitavat tietää, että Belgiasta saa hyvää kaljaa ja suklaata, eikä paikallisten into vohveleihin ja majoneesilla kuorrutettuihin ranskalaisiinkaan lie kellekään yllätys. Itse sen sijaan yllätyin paikallisesta pikaruuasta, jossa patonki täytetään ranuilla ja kebulihalla. Lievät hiilariöverit ehkä.

Meitsihän ei varsinaisesti mikään olutasiantuntija ole, vaikka kaljaa reippaasti juonkin. Siksi piipahdus Cantillonin museopanimoon, joka valmistaa perinteisiä lambiceja, oli ihan virkistävä kokemus. Etenkin kun edulliseen viiden euron pääsymaksuun sisältyi kaksi lasillista panimon omaa tuotetta kiekan päätteeksi.

Mun ranskantaitoni on vähän ruosteessa, joten kaikkien aparaattien käyttötarkoitus ei välttämättä ihan auennut. Tai kyllä ne kierroslehdykässä luki, mutta eihän niitä voi muistaa enää tässä vaiheessa. Koneet oli kuitenkin hienoja, mutta vielä hienompaa oli olla kokonaisvaltaisesti oluen ympäröimänä!


Brysselin ruokatorit olivat niin ikään kokemisen arvoisia, ainakin jos on itseni tavoin tottunut vain Hakaniemen ja Kauppatorin meininkeihin ja hintoihin. Toreilla myytävät tuotteet olivat hyvälaatuisia, edullisia ja taatusti ainakin tuoreita. Meille tarttui messiin tällainen setti, mihin kuului myös kokonainen kani ja kokonainen broileri, vaikkei niitä kuvasta erotakaan. Perunoita tuossa säkissä on viitisen kiloa, ja koko kasan hinnaksi - lambiceineen päivineen - tuli parisenkymmentä euroa.

Tosiaan, kani ja kana. Ideahan lähti liikkeelle jo ennen matkaa. "Kelaa, vähän olis kreisii tehdä kaljassa haudutettua pupua!" Noh, sitähän sitten tehtiinkin. Torin lihakauppiaalta ostettu kani kustansi reilut kahdeksan euroa, joten mistään ökyruuasta ei ollut kyse. Onneksi kauppias myös renssasi pupun ja pisti sen kirveellä palasiksi, koska kyseisiin hommiin ei raikulikokkikaan välttämättä kykenisi.

Pupu valmistettiin kyllä reseptiä mukaillen, mutten tähän mitään orjallista ohjetta uskalla laittaa. Pääidea oli siis se, että kani iskettiin lambiciin (0,75 litraan) marinoitumaan siksi aikaa, kun pilkottiin padan muita pääaineksia eli sipulia salottiserkkuineen. Tämän jälkeen sipulit kuullotettiin aika reilussa määrässä voita ja siirrettiin sitten hetkeksi syrjään.

Kaljassa muhineet kaninpalat pyöriteltiin vehnäjauhoissa, joihin oli isketty myös maun mukaan - reilusti - mustapippuria ja suolaa. Sitten puput ruskistettiin padassa pienissä erissä. Kun kaikissa lihapaloissa oli nätihkö väri, lisättiin pataan niiden lisäksi sipulit, lambic ja erinäisiä mausteita. Ainakin laakerinlehti ja rosmariinia.

Kanipata vaatii melko pitkän haudutusajan (puolisentoista tuntia), joten kannattaa kehittää jotain mukavaa puuhasteltavaa siksi aikaa. Me kierreltiin lähipuistoja, mutta voihan sitä vaikka kitkeä kasvimaata, käydä kaljalla, harrastaa seksiä tai kuoria perunoita. Itse asiassa resepti suositteli tarjoamaan pupun pottujen kanssa, joten niin teimme mekin.

Tää oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun mä kania söin. Maku oli ehkä vähän samantyyppinen kuin jos söisi hirven ja kanan jälkeläistä. Ei pahaa, mutta vaatinee totuttelua. Lihasta tuli kuitenkin mureaa, ja soosi oli kerrassaan oivallista! Koska pääruuassakin oli olutta, niin jälkkäriksi tehtiin hedelmäsalaatti verkkomelonista ja ananaksesta, jotka marinoitiin kirsikka-kriekissä.

Noh, pupu upposi parempiin suihin, joten seuraavana päivänä oli vuorossa toinen kokonainen elukka - kana. Voin tähän väliin sanoa, että olen suorastaan neitseellinen kokonaisten eläinten kanssa, joten vähän jänskätti. Jamie Oliverin broiskua oli kuitenkin hehkutettu niin paljon ympäri kokkiblogiuniversumia, että toimeen sai tarttua melko varmoin ottein.

Jamien broiskusta löytyy ohjeita vaikka mistä, joten sitä on tähän ehkä turha naputtaa. Pointti on kuitenkin siinä, että kanan nahan alle tungetaan maustevoita, vatsaonteloon sitruksia ja koko siivekäs peitellään vielä samaisella voiseoksella ennen kuin se paistetaan uunissa pottujen kera.

Pakko myöntää, että vaikka ton kanan täyttäminen olikin aika irstasta, niin pehmeän rasvan hierominen lihaan aiheuttaa ainakin mulle aina jonkinasteisia kiksejä. Tämä voitaneen tulkita jonkinlaiseksi perversioksikin, mutta ihan sama, kanasta tuli oikein mureaa ja herkullista. Tosin ankea maustevoi ei oikein päässyt tunkeutumaan välilihojen läpi kanan syvimpiin lihoihin, joten pinta oli huomattavasti sisustaa maukkaampaa. Hyvää broiskua kuitenkin!

Kaikkiaan Bryssel oli kyllä hieno kokemus! Ulkona ei tullut syötyä, mutta se onkin kuulopuheiden mukaan kallista lystiä. Esimerkiksi lounasta ei tahdo alle kympillä saada. Parhaiten kaupunki toiminee niille, jotka osaavat arvostaa bisseä, suklaata tai uppopaistettua ruokaa. Niin ja niitä toreja tietty!

Lomaburgereita

Porhalsin viikonlopuksi kaverini porukoille koiravahdiksi, mikä toisin sanoen tarkoitti myös oluen nautiskelua ja grillailua. Sää oli mitä mahtavin, joten mikäs siinä ison tuvan terassilla olikaan lipitellessä ja käristellessä.

Saatiin menomatkalla mahti-idea kotitekoisista burgereista, koska surullinen fakta on se, etteivät burgerimestojen sieluttomat käntyt tai grillien vaihtelevalaatuiset setit todellakaan vedä vertoja itse tehdyille mätöille.

No okei, ei mekään kaikkea itse tehty. Esimerkiksi juuston sai kirnuta(?) joku muu, ja sämpylätkin päädyttiin hakemaan kaupasta. Burgereitten väliin nakatut pihvit sentään oli kotitekoisia. Kyseessä siis ihan rehellinen lihapullataikina sipulikeittoineen päivineen, joskin tuunattiin piffimössöä valkosipulilla ja sinapilla.

Pihvien ohella burgereihin sullottiin cheddaria, valmista valkosipulisoosia, sinappia, ketsuppia ja perusrehut salaatista tomaatin ja maustekurkun kautta sipuliin. Kuvassa itse Raikulikokki sipulia silppuamassa, ei ees itketä!


Mähän ehdin lukioaikoinani olla muutamia viikkoja Mäkissä töissä, mut sit tuli kenkää. Ehkä toi rafla-ala ei ollut sitten kuitenkaan ihan mun juttu. Pihvit ja sämpylät sain kuitenkin grillattua kunnialla, mitä nyt muutama ehkä pääsi karsinogeeniytymään vähän turhan paljon.


Valmiit burgerit oli törkeen hyviä! Jos kaupungissa olis enemmän grillausmahdollisuuksia, niin saleen tekisin useammin. Kyllä kelpasi jatkaa oluen lipitystä ja kesäyöstä nauttimista! Ja hauvatkin selvisi yöstä kyllä hengissä.

Tauko vois hiljalleen loppua

Raikulikokki ei ole kuollut, vaikka tää blogin hiljaisuus voi muuta kieliäkin. Juttu on vaan niin, että oon ollut aika ahkerasti töissä ja käyttänyt kaiken likenevän vapaa-aikani ihan muihin asioihin kuin kauhan varressa hillumiseen.

Nyt on kuitenkin kesäloma alkanut, joten voipi olla, että jossain vaiheessa tänne ilmaantuu taas sapuskapitoisia postauksia. Tai ainakin juomiin liittyviä, kun ne taitaa sopia kesälomatunnelmaan paremmin.

Älykköruokaa pakastealtaasta

Huh, kandiohjaaja käy sen verran kuumana, että lupasin pikkupaniikissa palauttaa työni nyt maanantaina, joten ei tässä oikein muu auta kuin naputtaa. Kyllä se sieltä tulee, varmuuden vuoksi olen karsinut virikkeitä, asunto on siisti, puhelin äänettömällä ja Facebookistakin loggaan ulos heti, kun tämän postauksen saan julkaistua. Yeah right.

Huhutaan, että kala on oikeaa älykköruokaa, ja mähän tässä tilanteessa olisin tosiaankin muutaman lisä-ÄO-pisteen tarpeessa, joten päätin luoda lounaan fisupohjalle. Tällä kertaa kyseessä eivät tosin olleet shotit, vaikka nekin toki olis varmasti maittaneet.

Ympyrän Ääs-market ei kuitenkaan myynyt kuin jotain aika kuppaisen näköisiä tehdaspakattuja lohenriekaleita, joten eväkkäät vaihtuivat sitten äyriäisiin. Lopputuloksena pannulle syntyi tällainen katkapapusörsseli, joka olikin tosi nannaa ja kuskusin sekä reajuuston kanssa natusteltuna yllättävän täyttävääkin. Ehkä järkikin liikkuu nyt aavistuksen verran nopeammin.

Aivan aluksi käristellään pari slaissittua valkosipulinkynttä öljytilkassa. Kun kynnet alkavat tuoksua, mutta eivät ole vielä saaneet väriä, heitetään pannulle sekaan parisataa grammaa pakastepapuja ja yksi suikaloitu paprika. Paistellaan tovi.

Tässä vaiheessa voi laittaa veden kiehumaan kuskusia varten ja kuutioida yhden tomaatin. Tomaattikuutiot heitetään muiden rehujen sekaan, mausteeksi suolaa, valko- ja mustapippuria, chiliä ja makeaa chilikastiketta.

Tässä vaiheessa vesi kiehuu, joten sinne nakataan sekaan ne kuskusit. Turpoamisaika on viitisen minuuttia, joten kasviskimaran sekaan voi nyt ladata pussillisen katkarapuja ja puolikkaan sitruunan mehun. Tai ehkä yrttejäkin, jos sellaisia lähistöllä kasvaa.

Silirimpsis!

Näin unta odotellessa tuli vain mieleen, että mitä raikulikokkausta tääkin blogi muka edustaisi ilman ainuttakaan kännipostausta? Kännipostaus on mun mielestä myös jotain niin hienoa, ettei se kaipaa tärähtäneitä tai ylivalottuneita kuvia koristuksekseen. Ne säästettäkööt mieluummin Facebookiin.

Tempaistiin tänään vaimon (ei siis oikean vaimon, vaan naapurin - luojan kiitos, näin jälkikäteen yhdessä todeten) kanssa näin tiistai-illan ratoksi ja meidän molempien elämien tulevaa fabulousoitumista odotellen puteli Törley Talisman Demi Seciä sekä vajaa lavallinen Karhun maitokauppakaljaa. OMNOMNOM!

Skumppa oli ihan jees - etenkin kun se oli ehtinyt jäähtyä kylmässä torstaista saakka, synttärilahja vaimolta kun oli, ja Karhussahan nyt ei ikinä ole valittamista. Jännää oli sen sijaan se, miten aina seuraava bisse maistuu edellistä paremmalta, mutta sehän luonnollisesti johtuu siitä, että riistokaupasta ostettu bisse on kotiin tuotuna lämmintä, joten se luonnollisesti jäähtyy samaa tahtia kuin lava tyhjenee. Samalla logiikalla toimivat telkkarimainokset. Ajatelkaa nyt, eikö nyt jokaista vituta, että mainokset tulee aina reippahasti kovemmalla volalla kuin varsinainen idarilaatikon ohjelmisto? Sehän johtuu luonnollisesti siitä, ystävät hyvät, että me ollaan täällä Suomessa omaksuttu jenkkifädäreiden tapa painella mainoskatkolla jääkaapille, joten totta kai Mäkki haluaa kuuluttaa kaupalliset tiedotteensa kovemmalla, jotta me ne kuultaisiin. Tää oli luultavasti päivänselvää enemmistölle lukijoista, mutta koska tajusin itse asian vasta viikonlopun kaksipäiväisen krapulan kourissa, niin päätin jakaa sen kaikkien kanssa. <3

Raikulikokki - jo 23 vuotta ylensyömistä ja -juomista

Raikulikeittiön isäntä vietti synttäreitään viime perjantaina, tai no juhliminen alkoi ennakkosynttäreiden merkeissä jo torstaina, mutta virallisesti kakskytkolme vee kolahti lasiin vasta perjantaina. (Jolloin juhlittiin niin ikään, jos se nyt jollekin jäi epäselväksi.)

Molempien päivien bileet sujuivat oikein mallikkaasti, mitä nyt perjantai-iltaan pääsi nakertumaan muutama muistiaukko, ja tulipahan taas todistettua, ettei ruokatorvi ole vain yksisuuntainen väylä, mutta eipä siinä mitään, vähänkö elämä olisi ankeaa, jos örveltäminen pitäisi lopettaa jo silloin, kun ikä ei vielä pyöristy edes kolmeenkymppiin. LOL!

Torstaina oli tosiaan ennakkosynttärit. Lähipiirini oli onneksi sen verran huomaavaista, että muistivat ilmoittaa mullekin, että tulevat tänne juhlimaan. Ehdin siis jonkin verran siistiä luukkuani ja pyöräyttää mansikkaisen boolin merkkipäiväni kunniaksi, sillä mun luota ei perinteisesi yleensä selvin päin poistuta. Nyt tosin muutama taisi poistua jollain niinkin ankeilla verukkeilla kuin tentti tai työt.

Olin kuitenkin onneni kukkuloilla, että väki vaivautui mua juhlimaan, vielä melkein keskellä viikkoa. Erityisen otettu olin synttärikakustani, sillä tosi monille ei vain oikein mene jakeluun, etten mä oikeastaan välitä makeista herkuista. Näin ollen kakku olikin askarreltu brie-juustosta, ja jumankauta että tulikin popsuteltua aimo biittejä. Mums!


Torstai sujui tosiaan mun luona booleillen, viineillen, jutellen ja kakkua natustellen. Tai kyllä me syötiin lähipitserian lätytkin jossain vaiheessa iltaa. Erinomaiset suojakännit ja maailman parasta seuraa - ei sitä ihminen oikein muuta osaa kaivata.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen aika ällistynyt, että miten moneen paikkaan sitä varsinaisena synttäripäivänä ehtikään. Päivähän alkoi melko aikaisella lounaalla ravintola Mestassa. Nappasin vain salaattipöydän ja päivän keiton, sillä myöhemmin pitäisi taas syödä. Nuokin mätöt olisi oikeastaan voinut jättää ottamatta, sillä salaatit oli jo siinä kahden pintaan nahistuneita, muutenkin aika kuppaisia (siis kahdenlaisia tillikurkkuja ja hillottuja hedelmiä, mitä vittua?), eikä niitä ollut oikein jäljelläkään. Kuten ei muuten leipääkään. Mustajuurikeitto seivasi sen verran mitä seivattavissa oli, mutta aika kehno kokemus kuitenkin.

Annan Mestalle kuitenkin toisen sauman, koska sain kyseiseen lafkaan lahjakortin jäätyäni jumiin paikan vessaan. FAIL! Onneksi henkilökunta pelasti ja oli muutenkin mukavaa, asiallista ja rennon oloista. Siis jo ennen vessaepisodia. Tai enhän mä tiedä, mille Aasiakas-saitille päädyn, mutta ihan sama, hyvin mielin mä Mestasta lähdin, vaikkei ruoka oikein toiminutkaan.

Mestan jälkeen piipahdin sivuainelaitokseni Kristiina-instituutin jokakeväisessä sadonkorjuujuhlassa, eli juomassa muutaman lasillisen ilmaista skumppaa. Skumppa nyt toimii aina, joten mikäs siinä oli ollessa.

Sadonkorjuun jälkeen olikin taas aika vetää täytettä kupuun, joten tie vei Aikatalon Ichibaniin, jonka ainakin mä olen kokenut aina hyväksi sushimestaksi, vaikka jotkut sitä onkin haukkuneet. Take-setti Kirinin kanssa teki kauppansa ainakin Raikulikokille, eikä seuralainenkaan omista fisubiiteistään pahaa sanaa sanonut.

Sushit sulateltiin kätevästi Ichibanin viereisessä Slinkussa, jonka liemet ei ole tähän mennessä koskaan pettäneet. Ei sillä, että opiskelijabudjetilla hirveästi tulisi kyseisessä lafkassa dokailtuakaan, toisin kuin esimerkiksi Virginissä, jonka halpisskumppien parissa me seuraavat tunnit sitten viihdyttiinkin. Ilta päättyi huuruisiin ja karaokella kuorrutettuihin merkkeihin Mannisella, jossa nyt on aina hauskaa. Paitsi muilla asiakkailla ei ehkä silloin, kun mä laulan.

Synttärit sujuivat siis oikein mallikkaasti, oli sairaan hauskaa, sain ruoka-aiheisiakin lahjoja, eikä vähään aikaan tarvitse kyseenalaistaa, etteikö mun läheltäni löytyisi juuri ne maailman parhaat ja ihanimmat ihmiset. Kiva ja kiitos, kun ootte olemassa.

Kivat kiitokset myös lahjoista! Kuvan Marimekko-patakintaat sopii aika nakutetusti niihin mun paljon hehkutettuihin limenvihreisiin keittiökaappeihin, A. B. on yksi mun kokki-ikoneista, chili toimii aina, eikä mun asunto ole koskaan tuoksunut näin savuiselta. Tai no on, mutta en viitsi kertoa siitä enempää, kun mun vuokraisäntä saattaa lukea tätä blogia. Kiitos myös muista lahjoista! Tyynyliina ei ole vielä tosin päätynyt uhiteltuun käyttöön!

Pakko kyllä myöntää, ettei vanhuus todellakaan tule yksin. En nyt sentään vielä ole ihan Memmyn Huolestuttavia merkkejä -biisin tasolla, mutta kyllä noista kekkereistä toipuminen kaksi päivää otti. Euroviisut tuli siis tsiikattua aika rauhallisissa merkeissä, vaikka vituttikin, kun Maltan Chiara jäi niin hännille. Sunnuntai kului lähinnä nettitelkkarin parissa. Suosittelen kaikille lämpimästi South Parkin Fishsticks-jaksoa, jos ette ole sitä vielä sivistyneinä ja aikaanne seuraavina ihmisinä katsoneet. Isona haluan olla kuin Kanye West!

Selityksen makua

Ei, en ole lopettanut bloggaamista saati sitten kokkaamista, mutta nyt on tuolla internetin ulkopuolisessa elämässä sen verran hektistä menoa, että jostain on tingittävä. Ja Facebookin käytöstä kun ei addikti oikein voi tinkiä, on joustot haettava sitten bloggailusta. Pahoittelen pitkää poissaoloani.

Tosiaan, mun pitäisi palauttaa kandintyöni tän viikon perjantaina, ja tekemistä riittää vielä aika roimasti. Enköhän mä siitä ajoissa suoriudu, vaikka toisinaan epäusko hiipiikin raavaan jässikänkin sieluun. Kunhan saan tekeleeni naputeltua palautuskelpoiseen kuntoon, palaa varmasti halu kirjoitella tännekin enemmän. (Palava halu vai palaava halu? Fennistin arki on niin hohdokasta...) Niin ja jää enemmän aikaa sille kokkailulle, että on sitten jotain mistä kirjoittaakin.

En mä nyt sentään syömättä ole ollut, kuten mut tuntevat ovat varmaan mun ulkomuodostakin huomanneet. Jotenkin ei vain ole tuo kotikyökissä askaroiminen maittanut, osaksi varmaan lämmenneiden ilmojenkaan vuoksi. Varmaan tiedätte, miten pienet yksiöt tuppaavat reagoimaan pieniinkin lämpötilan muutoksiin. Tässä nykyisessä kämpässä mulla sentään on keittiössä ikkuna - tai itse asiassa siis erillinen keittiö, kun se edellisessä lukaalissa oli sijoitettu olo- eli makuuhuoneen yhteyteen. Ravintoympyrä on kyökin kuumuutta pakoillessa täyttynyt pitkälti Unicafen ja Amican herkkujen turvin. Niin ja Lidlin pakastepizzojen.

Lämmin sää ahdistaa myös siinä mielessä, että mä olen aika laiska tiskaaja. Nyt pitäisi ryhdistäytyä, koska muuten tää kämppä alkaa pikkuhiljaa löyhkätä teurastamon ja einestehtaan sekoitukselle. Itse asiassa kaikki mun keittiöni tasot tulvii tällä hetkellä vapputiskiä, mutta mieluummin mä sijaistoimintona bloggaan. Lupaan olla tiskaamassa siinä vaiheessa, kun luette tätä.

Totesin jo, etten ole ollut syömättä, mutten myöskään ihan täysin kokkaamattakaan. Olen tässä lähiaikoina jo pariin otteeseen tehnyt tätä papusalaattia, joka livenä on paljon kesäisemmän ja herkullisemman näköistä kuin mitä kuva antaa ymmärtää. Idea salaattiin lähti yhteisestä opiskelutuokiosta mun erään vegaaniystävättäreni kanssa, sille kun ei mitään eläinperäistä voi syöttää. Ja hyvinpä tuo maistui meitsillekin, vaikka lihallisten nautintojen pariin itseni ajoittain päästänkin.


Kuvan salde valmistuu siten, että yön yli lionneet vahapavut keitetään valkosipulilla, valkopippurilla ja oreganolla maustetussa vedessä. Kannattaa muuten heivata se liotusvesi harakoille ja käyttää uutta vettä, niin ilmavaivat vähenee. Suolaa keitinveteen ei kannata lisätä, koska se kuulemma hidastaa niiden kypsymistä. Papuja täytyy keitellä sellaiset puolisentoista tuntia, jonka ajan voi vaikka naputella kandintyötä tai katsoa L-koodeja dvd:ltä.

Kun pavut ovat kypsiä, ne kipataan isoon kulhoon. Vielä lämpimien papujen päälle valutellaan reilusti öljykastiketta, johon öljyn lisäksi tarvitaan happoa (ei sitä mitä ajattelette vaan vaikkapa etikkaa tai sitruunamehua), suolaa ja mustapippuria. Soosi sekoitellaan papujen joukkoon niin, että jokainen palkokasvi saa osansa rasvaa, happoa ja keittiön perusmausteita.

Kun pavut ovat vähän jäähtyneet, lisätään saldeen muuta tilpehööriä mielen mukaan. Mulla on tuossa kuvan salaatissa sipulia, puolitettuja kirsikkatomaatteja, chiliä, ohuiksi slaisseiksi leikattua valkosipulia ja basilikaa. Oliivit olis varmaan toimineet tässä yhteydessä niin maun kuin esteettisen olemuksensa puolesta, mutta niitä mulla ei valitettavasti ollut. Hyvältä maistui kuitenkin.

Samaa salaattia oli tarjolla myös vappumättöjen joukossa, mutta silloin korvasin suurimman osan pavuista kikherneillä. Lisäksi nakkasin tuon kastikkeen sekaan sinappia, mutta niistä osassa taitaa olla kananmunaa tai ainakin jotain lisäaineita, jotka saattavat horjuttaa salaatin vegaanikelpoisuutta.

Nyt palaan jälleen blogimaailmasta ankeaan perusarkeen. Tiskit kutsuvat, mutta tiedosto kandi_2009.rtf pysyköön tämän illan kiinni.

Vad helvete?

Nu levar jag den tiden som nästan alla studenter räds - obligatorisk svenska, rättare sagt skriftligt och muntligt svenska, eftersom språkvetarna måste klara grammatikkurssen innan att delta på den här kursen.

Jag mig själv skriver jättedåligt svenska. Jag ber er om ursäkt för skrivfel. Lyckligtvis jag kan ta bort den här posten efter kursen, haha!

Nuförtiden universitet uttnytjar modern teknologi, så vi måste blogga vid kursen. Lyckligtvis jag får blogga här på svenska varför ni alla kan njuta av min dålig svenska! Härifrån tvättas!

Jag har mårit inte så bra, så jag har inte kokat mig själv för några dag. Lyckligtvis där finns vänner, som tycker om laga mat också. I dag besökte jag min vän, eller vänner, eftersom den här söta herren bor hos henne också. Nej, vi kokade inte katten.


Okej, tillbacka i mat. Vän av mig kokade jättegott pestopasta. Jag är inte säkert hur hon det gjorde, men jag tror att ingredienserna var:

basilika
cashewnötter
vitlök
olja (Tror att det var rybsolja, men man kan naturligtvits använda också olivolja. Fast jag tycker att rybsolja är underskattat. Använd mer rybsolja, det är inhemskt och hälsosamt!)
salt och peppar

Jag fästade inte så mycket avseende vid hur hon gjorde den peston, men man måste rosta nötterna innan man mosar de med andra ingredienserna. Jag rekommenderar en mixer men det är sant att en mortel är mer romantiskt. Och jobbigt.

Okej, nu har du en skål av grön sås, som du ska mixa med het pasta. Jättegott ock lätt! Om man vill, kan man strö ost på pastan, men det är inte nödvändig.

Hej, det skulle vara jättekiva om någon ska rätta alla mina skrivfel. Kommentera!

Fantastista leipää tomaattitwistillä

En pidä leipomisesta, enkä juuri koskaan kokkaa orjallisesti keittokirjan ohjeita noudattaen. Mun mielestä ruuanlaiton pitää olla luovaa puuhaa, eikä mitään ydinkemiaa, jonka piiriin mä esimerkiksi leipomisen sijoitan. Vähemmästäkin ahdistuu, kun pitää mitata huipputarkasti desit ja lusikat, sellaiset ohjeet, joissa käytetään grammoja, mä jätän suosiolla lukematta.

Erityisen vastenmieliseksi leipomisen tekee sen aiheuttama sotku. Niiden löllökkeiden peseminen taikinatiinusta on kuin suoraan Helvetin esikartanosta, koko asunto on täynnä jauhoa, sormista taikinanrippeet lähtee joskus kahden viikon kuluttua, eikä puuhaarukkakaan itse itseään puhdista. Kyllä mä tiedän, että esimerkiksi se taikinakulho kannattaa jättää kuivumaan, jotta ne rippeet saa sitten "kätevästi rapsuteltua" pois. Tän niksin on pakko olla jonkun martan kehittämä, jonka leivinuuni on saman kokoinen kuin mun asunto, koska ei täällä ainakaan ole tilaa mitään tiinuja kuivatella - ainakaan keittiössä.

Tänään kuitenkin leivoin leipää, vieläpä keittokirjan ohjeen mukaan. Tai no en ihan, koska upotin leipätaikinaan toissapäiväisen tomaattisopan rippeet. Fantastisten leipien ohje on peräisin Anna Bergenströmin opuksesta Joka kokin keittokirja, suosittelen itse kullekin kyseisen kirjan hommaamista hyllyyn.

Tämä leipä on nimensä veroista, vieläpä helppotekoistakin. Ja hyvää tietty.

Fantastinen leipä:

5 dl kädenlämpöistä vettä (omassa taikinassa siis kaksi desiä tomaattisoppaa ja kolme desiä vettä)

1 dl maitoa

1/2 pakettia hiivaa

2 tl suolaa

1 rkl hunajaa

12 1/2 dl vehnäjauhoja

Mittaa vesi ja maito. Murenna hiiva kulhoon, lisää suola ja hunaja. Lisää tilkka maitovettä, sekoita, kippaa sekaan loput nesteet ja jauhot.

Vaivaa löysäksi taikinaksi. Ripottele päälle vähäsen jauhoja ja kohota peitettynä reilun tunnin verran.

Kuumenna uuni 250 asteeseen. Revi taikinasta sopivan kokoisia biittejä, mutta taikinaa ei saisi tässä vaiheessa enää vaivata. (Anna Bergenström muotoilee parikymmentä leipää, mä en jaksa kikkailla, joten revin vaan vajaa kymmenen biittiä, enkä edes pyörittele niitä muotoonsa.)

Voitele sämpylät vedellä ja paista 20 minuuttia. Mulla meni vähän överiksi, kuten kuvasta näkyy, mutta sämpylät oli silti tosi hyviä.


Kuvasta näkyy myös, että leivinpaperi oli finaalissa, joten vanhalla mentiin. Ruokakuvien ottaminen on muutenkin vittumaista puuhaa, milloin huurtuu linssi, milloin meinaa pudota koko kamera pastakattilaan. Onneks tästä asiasta ei tarvitse stressata, mieluummin voi vaikka pupeltaa sitä leipää. Erityisen hyvää muuten katkaraputuorejuuston kanssa!

Epäsosiaalinen soppa

Tiedättehän ne päivät, jolloin ei huvita nähdä muita ihmisiä, eikä myöskään kuulla niistä? Mulla oli eilen sellainen. Tavallaan siinä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä märehtiminen tekee ihan terää, etenkin jos tuppaa normioloissa olemaan aika sosiaalinen. Aivot lepoon! Ja kieli.

Jos aikoo vältellä ihmiskontakteja, on kauppaan meneminen tietenkin pannassa. Ei sillä, että pitkänäperjantaina olisi hirveästi ruuanostomahdollisuuksiakaan, mutta eipä mua huvittanut pizzankuljettajienkaan kanssa asioida. Jotain murkinaa oli siis repäistävä niistä aineksista, mitä kotoa sattui löytymään.

Oon ollut vähän hunningolla, joten en ole oikein kauppaankaan päässyt, tai ainakaan en ollut varautunut pyhiin - edes Alko-ostoksilla - mutta ehkä mun ei näin nuorena vielä edes tarvitse ryhtyä niin keski-ikäisiin ratkaisuihin.

Kaapista löytyi sipulia, valkosipulia ja tomaattimurskaa, mitäpä sitä muuta ihminen kaipaisi! Tomaattikeitto pelastaa päivän kuin päivän, eikä siihen mun mielestä välttämättä hirveästi muita aineksia noiden kolmen edellä mainitun lisäksi edes kaivata.

Näin syntyy siis epäsosiaalinen soppa:

iso sipuli

kolmisen kynttä valkosipulia

purkki tomaattimurskaa

tomaattipyrettä

sokeria

mausteita

sitruunamehua

(pari siivua kuivahtanutta leipää ja kovettunutta juustoa)

Sipulit narskutellaan sillä ainoalla puhtaalla veitsellä sopivankokoiseksi murskeeksi ja nakataan kattilaan kuullottumaan tilkkaseen öljyä. Mä heitän yleensä mausteet sekaan tässä kohtaa, eli ripottele sipulien päälle suolaa, mustapippuria, chiliä, oreganoa ja jeeraa. Paistele melkein pehmeiksi.

Sipulien sekaan kaadetaan purkillinen tomaattimurskaa ja pikkupurnukka tomaattipyrettä. Lisätään vettä ehkä nelisen desiä, oon aika laiska mittailemaan kokatessani. Sekoitellaan ja lisätään neljä sokeripalaa, että maku vähän pyöristyy, ja pari puristusta sitruunamehua, ettei se maku pyöristy liikaa.

Itse lisäsin tässä kohtaa pari palaa kuivaa leipää suurustamaan soppaa.

Keitellään ehkä vartti, mulla katosi ajantaju, kun jumitin netissä. Tämän jälkeen soppa soseutetaan. Itse liputan täysin sileän keiton puolesta, mutta makuasiahan se on.


Valmista keittoa voi tuunailla sen mukaan, mitä muuta kaapista vielä löytyy. Mä tosiaan pipersin sekaan sellaisen tulitikkuaskin kokoisen köntin kuivunutta goudaa ja heitin lautaselle vielä suolapähkinöitäkin, jotka itse asiassa toimi seassa yllättävän hyvin. Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että jos käyttää suolapähkinöitä, niin sitä keiton suola-astetta voi vähän laskea.

Keitto syödään verhot vedettynä ikkunoiden eteen, puhelin äänettömällä ja tietokone suljettuna. Ja iloitaan siitä, että luovuus ja tomaattimurska voivat pelastaa sosiaalisilta kontakteilta.

Monistuneet yhdet ja pikainen pasta

Lähdin eilen töiden jälkeen yhdelle, joka vahingossa pääsi monistumaan, joten pilkkuun asti venähti. Oho. Hoidin kuitenkin päivän velvollisuuden, kun selvisin opponoimaan yhtä kandintyötä yhdeksäksi - no okei, olin mä puolisen tuntia myöhässä - mutta eipä musta muille luennoille ollut.

Vaelsin yliopistolta kotiin kaupan kautta. Krapulahan on - ainakin mun tapauksessa - oikeasti luova tila, mikä näkyi ostokäyttäytymisenä ja sitä kautta illan ateriassa. Tomaatti-pesto-leipäjuustopasta on juurikin niin simppeliä, että sitä voi suositella elämän hektisiin tai mun tapauksessani pysähtyneisiin hetkiin.

Pastaan tarvitaan:

pastaa
reilu kourallinen kirsikkatomaatteja
valkosipulinkynsi
leipäjuustoa
pestoa
suolaa ja pippuria

Mätön valmistaminen kestää noin kaksi minuuttia kauemmin kuin pastan keittäminen. Valmistusaika vaihdellee siis kolmesta minuutista kymmeneen riippuen siitä, minkä sorttista makaronia nyt sattuu käyttämään. Mä käyttäisin normioloissa täysjyvänmakaronia, mutta ihan vain estetiikan vuoksi valitsin tällä kertaa farfalleja.

Sillä aikaa kun pasta kiehuu, puolitellaan reilu kourallinen (mulla on aika isot kädet) kirsikkatomaatteja, hienonnetaan yksi valkosipulinkynsi (ideaalein ratkaisu olisi varmaan vetää se todella ohuiksi slaisseiksi, mutta mun kädet sattuneesta syystä vähän tärisivät, joten tuloksena oli hakkelusta) ja paloitellaan sopiva köntsä leipäjuustoa silmää miellyttäviksi biiteiksi. Älkää muuten ostako Pirkan leipäjuustoa, se on epäilyttävää ja maistuu kumiselle. Mun mielestä parasta on se Juustoportin täysrasvainen versio.

Okei, pasta on nyt kypsää, joten keitinveden voi heivata viemäriin muutamaa ruokalusikallista lukuun ottamatta. Tomaatit, valkosipuli ja leipäjuusto pastan sekaan, päälle mielen mukaan suolaa ja reilusti pippuria. Sörssö värjätään iloisen vihreäksi reilulla pestotujauksella ja syödään joko Simpsoneita katsellen tai The Whon Baba O'Rileyn tahtiin. Kipale sopi hyvin tän päivän aurinkoon ja yleiseen voittajafiilikseen. Yleensä mä luukutan kankkusessa Dusty Springfieldia ja angstaan.


Olen pitkällisten kokeilujen jälkeen todennut, että krapula lähtee parhaiten ihan oikealla ruualla, ei siis millään pizzoilla tai kebuilla. Parasta olisi syödä heti herättyään salaattia - tai sitä aamusmoothieta - sit myöhemmin kelpoa kotiruokaa. Tän setin ainekset löytyy yleensä ainakin melkein joka komerosta, joten kauppaankaan ei välttämättä tarvitse raahautua. Uskon, että tämä setti maistuu kylmänäkin, sehän on käytännössä itsessään lämmin pastasalaatti.

Jos saisin valita, söisin aina krapulassa voileipäkakkua. Mahdottomaksi homman tekee se, että herkku pitäisi tehdä edellisenä päivänä etukäteen, mikä tuhoaa voileipäkakkuhaaveet ainakin ex tempore -krapuloiden osalta. Enkä mä ole koskaan edes tehnyt voileipäkakkua, että se siitä sitten. Mulle tosin saa tuoda kotiin voileipäkakkua ihan milloin vain.

Aamusta kaikki alkaa

No niin, kuukausien, jopa vuosien jälkeen päätin alkaa blogata eräästä suuresta intohimostani - ruuasta. Mikäpä olisi parempi aika aloittaa kuin maanantaiaamu. Harmi, että ehdin tosin jo vetäistä aamiaisen napaani, joten sen ihmeempiä kuvia en tähän ensimmäiseen postaukseen valitettavasti voi taikoa. Tosin eipä se perusaamiainen sen kummoisempi ollutkaan, kahvia ja perussmoothieta.

Innostun aina ajoittain tekemään aamuisin smoothieita. Mikäpä olisikaan parempi alku päivälle kuin vitamiineja pullisteleva ja vielä kaiken lisäksi helposti ja nopeasti alas menevä voimajuoma. Loiventaa mainiosti myös krapulaa, jos on taipuvainen itselleen sellaisen hankkimaan - terästyksellä tai ei.

Tämänaamuinen smoothie piti sisällään seuraavanlaista settiä:

1 kiivi
puolikas purnukka ananasmurskaa
kourallinen pakastepuolukoita
loraus raparperi-viinimarjasoppaa
tujaus jukurttia
reilunpuoleinen liraus appelsiinimehua

Valehtelin muuten aiemmin, kun väitin ensipostaustani kuvattomaksi. Pirtelöä syntyi tupla-annos, joten jos oikein huonosti käy, julkaisen saman kuvan myös huomisaamuna. Huomioikaa hehkeät kukkatarrat keittiökaakeleissa, valitettavasti en ole niitä itse valinnut, mutta päätin jättää ne aloilleen kuvaamaan sisäistä hippiäni.