Älykköruokaa pakastealtaasta

Huh, kandiohjaaja käy sen verran kuumana, että lupasin pikkupaniikissa palauttaa työni nyt maanantaina, joten ei tässä oikein muu auta kuin naputtaa. Kyllä se sieltä tulee, varmuuden vuoksi olen karsinut virikkeitä, asunto on siisti, puhelin äänettömällä ja Facebookistakin loggaan ulos heti, kun tämän postauksen saan julkaistua. Yeah right.

Huhutaan, että kala on oikeaa älykköruokaa, ja mähän tässä tilanteessa olisin tosiaankin muutaman lisä-ÄO-pisteen tarpeessa, joten päätin luoda lounaan fisupohjalle. Tällä kertaa kyseessä eivät tosin olleet shotit, vaikka nekin toki olis varmasti maittaneet.

Ympyrän Ääs-market ei kuitenkaan myynyt kuin jotain aika kuppaisen näköisiä tehdaspakattuja lohenriekaleita, joten eväkkäät vaihtuivat sitten äyriäisiin. Lopputuloksena pannulle syntyi tällainen katkapapusörsseli, joka olikin tosi nannaa ja kuskusin sekä reajuuston kanssa natusteltuna yllättävän täyttävääkin. Ehkä järkikin liikkuu nyt aavistuksen verran nopeammin.

Aivan aluksi käristellään pari slaissittua valkosipulinkynttä öljytilkassa. Kun kynnet alkavat tuoksua, mutta eivät ole vielä saaneet väriä, heitetään pannulle sekaan parisataa grammaa pakastepapuja ja yksi suikaloitu paprika. Paistellaan tovi.

Tässä vaiheessa voi laittaa veden kiehumaan kuskusia varten ja kuutioida yhden tomaatin. Tomaattikuutiot heitetään muiden rehujen sekaan, mausteeksi suolaa, valko- ja mustapippuria, chiliä ja makeaa chilikastiketta.

Tässä vaiheessa vesi kiehuu, joten sinne nakataan sekaan ne kuskusit. Turpoamisaika on viitisen minuuttia, joten kasviskimaran sekaan voi nyt ladata pussillisen katkarapuja ja puolikkaan sitruunan mehun. Tai ehkä yrttejäkin, jos sellaisia lähistöllä kasvaa.

Silirimpsis!

Näin unta odotellessa tuli vain mieleen, että mitä raikulikokkausta tääkin blogi muka edustaisi ilman ainuttakaan kännipostausta? Kännipostaus on mun mielestä myös jotain niin hienoa, ettei se kaipaa tärähtäneitä tai ylivalottuneita kuvia koristuksekseen. Ne säästettäkööt mieluummin Facebookiin.

Tempaistiin tänään vaimon (ei siis oikean vaimon, vaan naapurin - luojan kiitos, näin jälkikäteen yhdessä todeten) kanssa näin tiistai-illan ratoksi ja meidän molempien elämien tulevaa fabulousoitumista odotellen puteli Törley Talisman Demi Seciä sekä vajaa lavallinen Karhun maitokauppakaljaa. OMNOMNOM!

Skumppa oli ihan jees - etenkin kun se oli ehtinyt jäähtyä kylmässä torstaista saakka, synttärilahja vaimolta kun oli, ja Karhussahan nyt ei ikinä ole valittamista. Jännää oli sen sijaan se, miten aina seuraava bisse maistuu edellistä paremmalta, mutta sehän luonnollisesti johtuu siitä, että riistokaupasta ostettu bisse on kotiin tuotuna lämmintä, joten se luonnollisesti jäähtyy samaa tahtia kuin lava tyhjenee. Samalla logiikalla toimivat telkkarimainokset. Ajatelkaa nyt, eikö nyt jokaista vituta, että mainokset tulee aina reippahasti kovemmalla volalla kuin varsinainen idarilaatikon ohjelmisto? Sehän johtuu luonnollisesti siitä, ystävät hyvät, että me ollaan täällä Suomessa omaksuttu jenkkifädäreiden tapa painella mainoskatkolla jääkaapille, joten totta kai Mäkki haluaa kuuluttaa kaupalliset tiedotteensa kovemmalla, jotta me ne kuultaisiin. Tää oli luultavasti päivänselvää enemmistölle lukijoista, mutta koska tajusin itse asian vasta viikonlopun kaksipäiväisen krapulan kourissa, niin päätin jakaa sen kaikkien kanssa. <3

Raikulikokki - jo 23 vuotta ylensyömistä ja -juomista

Raikulikeittiön isäntä vietti synttäreitään viime perjantaina, tai no juhliminen alkoi ennakkosynttäreiden merkeissä jo torstaina, mutta virallisesti kakskytkolme vee kolahti lasiin vasta perjantaina. (Jolloin juhlittiin niin ikään, jos se nyt jollekin jäi epäselväksi.)

Molempien päivien bileet sujuivat oikein mallikkaasti, mitä nyt perjantai-iltaan pääsi nakertumaan muutama muistiaukko, ja tulipahan taas todistettua, ettei ruokatorvi ole vain yksisuuntainen väylä, mutta eipä siinä mitään, vähänkö elämä olisi ankeaa, jos örveltäminen pitäisi lopettaa jo silloin, kun ikä ei vielä pyöristy edes kolmeenkymppiin. LOL!

Torstaina oli tosiaan ennakkosynttärit. Lähipiirini oli onneksi sen verran huomaavaista, että muistivat ilmoittaa mullekin, että tulevat tänne juhlimaan. Ehdin siis jonkin verran siistiä luukkuani ja pyöräyttää mansikkaisen boolin merkkipäiväni kunniaksi, sillä mun luota ei perinteisesi yleensä selvin päin poistuta. Nyt tosin muutama taisi poistua jollain niinkin ankeilla verukkeilla kuin tentti tai työt.

Olin kuitenkin onneni kukkuloilla, että väki vaivautui mua juhlimaan, vielä melkein keskellä viikkoa. Erityisen otettu olin synttärikakustani, sillä tosi monille ei vain oikein mene jakeluun, etten mä oikeastaan välitä makeista herkuista. Näin ollen kakku olikin askarreltu brie-juustosta, ja jumankauta että tulikin popsuteltua aimo biittejä. Mums!


Torstai sujui tosiaan mun luona booleillen, viineillen, jutellen ja kakkua natustellen. Tai kyllä me syötiin lähipitserian lätytkin jossain vaiheessa iltaa. Erinomaiset suojakännit ja maailman parasta seuraa - ei sitä ihminen oikein muuta osaa kaivata.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen aika ällistynyt, että miten moneen paikkaan sitä varsinaisena synttäripäivänä ehtikään. Päivähän alkoi melko aikaisella lounaalla ravintola Mestassa. Nappasin vain salaattipöydän ja päivän keiton, sillä myöhemmin pitäisi taas syödä. Nuokin mätöt olisi oikeastaan voinut jättää ottamatta, sillä salaatit oli jo siinä kahden pintaan nahistuneita, muutenkin aika kuppaisia (siis kahdenlaisia tillikurkkuja ja hillottuja hedelmiä, mitä vittua?), eikä niitä ollut oikein jäljelläkään. Kuten ei muuten leipääkään. Mustajuurikeitto seivasi sen verran mitä seivattavissa oli, mutta aika kehno kokemus kuitenkin.

Annan Mestalle kuitenkin toisen sauman, koska sain kyseiseen lafkaan lahjakortin jäätyäni jumiin paikan vessaan. FAIL! Onneksi henkilökunta pelasti ja oli muutenkin mukavaa, asiallista ja rennon oloista. Siis jo ennen vessaepisodia. Tai enhän mä tiedä, mille Aasiakas-saitille päädyn, mutta ihan sama, hyvin mielin mä Mestasta lähdin, vaikkei ruoka oikein toiminutkaan.

Mestan jälkeen piipahdin sivuainelaitokseni Kristiina-instituutin jokakeväisessä sadonkorjuujuhlassa, eli juomassa muutaman lasillisen ilmaista skumppaa. Skumppa nyt toimii aina, joten mikäs siinä oli ollessa.

Sadonkorjuun jälkeen olikin taas aika vetää täytettä kupuun, joten tie vei Aikatalon Ichibaniin, jonka ainakin mä olen kokenut aina hyväksi sushimestaksi, vaikka jotkut sitä onkin haukkuneet. Take-setti Kirinin kanssa teki kauppansa ainakin Raikulikokille, eikä seuralainenkaan omista fisubiiteistään pahaa sanaa sanonut.

Sushit sulateltiin kätevästi Ichibanin viereisessä Slinkussa, jonka liemet ei ole tähän mennessä koskaan pettäneet. Ei sillä, että opiskelijabudjetilla hirveästi tulisi kyseisessä lafkassa dokailtuakaan, toisin kuin esimerkiksi Virginissä, jonka halpisskumppien parissa me seuraavat tunnit sitten viihdyttiinkin. Ilta päättyi huuruisiin ja karaokella kuorrutettuihin merkkeihin Mannisella, jossa nyt on aina hauskaa. Paitsi muilla asiakkailla ei ehkä silloin, kun mä laulan.

Synttärit sujuivat siis oikein mallikkaasti, oli sairaan hauskaa, sain ruoka-aiheisiakin lahjoja, eikä vähään aikaan tarvitse kyseenalaistaa, etteikö mun läheltäni löytyisi juuri ne maailman parhaat ja ihanimmat ihmiset. Kiva ja kiitos, kun ootte olemassa.

Kivat kiitokset myös lahjoista! Kuvan Marimekko-patakintaat sopii aika nakutetusti niihin mun paljon hehkutettuihin limenvihreisiin keittiökaappeihin, A. B. on yksi mun kokki-ikoneista, chili toimii aina, eikä mun asunto ole koskaan tuoksunut näin savuiselta. Tai no on, mutta en viitsi kertoa siitä enempää, kun mun vuokraisäntä saattaa lukea tätä blogia. Kiitos myös muista lahjoista! Tyynyliina ei ole vielä tosin päätynyt uhiteltuun käyttöön!

Pakko kyllä myöntää, ettei vanhuus todellakaan tule yksin. En nyt sentään vielä ole ihan Memmyn Huolestuttavia merkkejä -biisin tasolla, mutta kyllä noista kekkereistä toipuminen kaksi päivää otti. Euroviisut tuli siis tsiikattua aika rauhallisissa merkeissä, vaikka vituttikin, kun Maltan Chiara jäi niin hännille. Sunnuntai kului lähinnä nettitelkkarin parissa. Suosittelen kaikille lämpimästi South Parkin Fishsticks-jaksoa, jos ette ole sitä vielä sivistyneinä ja aikaanne seuraavina ihmisinä katsoneet. Isona haluan olla kuin Kanye West!

Selityksen makua

Ei, en ole lopettanut bloggaamista saati sitten kokkaamista, mutta nyt on tuolla internetin ulkopuolisessa elämässä sen verran hektistä menoa, että jostain on tingittävä. Ja Facebookin käytöstä kun ei addikti oikein voi tinkiä, on joustot haettava sitten bloggailusta. Pahoittelen pitkää poissaoloani.

Tosiaan, mun pitäisi palauttaa kandintyöni tän viikon perjantaina, ja tekemistä riittää vielä aika roimasti. Enköhän mä siitä ajoissa suoriudu, vaikka toisinaan epäusko hiipiikin raavaan jässikänkin sieluun. Kunhan saan tekeleeni naputeltua palautuskelpoiseen kuntoon, palaa varmasti halu kirjoitella tännekin enemmän. (Palava halu vai palaava halu? Fennistin arki on niin hohdokasta...) Niin ja jää enemmän aikaa sille kokkailulle, että on sitten jotain mistä kirjoittaakin.

En mä nyt sentään syömättä ole ollut, kuten mut tuntevat ovat varmaan mun ulkomuodostakin huomanneet. Jotenkin ei vain ole tuo kotikyökissä askaroiminen maittanut, osaksi varmaan lämmenneiden ilmojenkaan vuoksi. Varmaan tiedätte, miten pienet yksiöt tuppaavat reagoimaan pieniinkin lämpötilan muutoksiin. Tässä nykyisessä kämpässä mulla sentään on keittiössä ikkuna - tai itse asiassa siis erillinen keittiö, kun se edellisessä lukaalissa oli sijoitettu olo- eli makuuhuoneen yhteyteen. Ravintoympyrä on kyökin kuumuutta pakoillessa täyttynyt pitkälti Unicafen ja Amican herkkujen turvin. Niin ja Lidlin pakastepizzojen.

Lämmin sää ahdistaa myös siinä mielessä, että mä olen aika laiska tiskaaja. Nyt pitäisi ryhdistäytyä, koska muuten tää kämppä alkaa pikkuhiljaa löyhkätä teurastamon ja einestehtaan sekoitukselle. Itse asiassa kaikki mun keittiöni tasot tulvii tällä hetkellä vapputiskiä, mutta mieluummin mä sijaistoimintona bloggaan. Lupaan olla tiskaamassa siinä vaiheessa, kun luette tätä.

Totesin jo, etten ole ollut syömättä, mutten myöskään ihan täysin kokkaamattakaan. Olen tässä lähiaikoina jo pariin otteeseen tehnyt tätä papusalaattia, joka livenä on paljon kesäisemmän ja herkullisemman näköistä kuin mitä kuva antaa ymmärtää. Idea salaattiin lähti yhteisestä opiskelutuokiosta mun erään vegaaniystävättäreni kanssa, sille kun ei mitään eläinperäistä voi syöttää. Ja hyvinpä tuo maistui meitsillekin, vaikka lihallisten nautintojen pariin itseni ajoittain päästänkin.


Kuvan salde valmistuu siten, että yön yli lionneet vahapavut keitetään valkosipulilla, valkopippurilla ja oreganolla maustetussa vedessä. Kannattaa muuten heivata se liotusvesi harakoille ja käyttää uutta vettä, niin ilmavaivat vähenee. Suolaa keitinveteen ei kannata lisätä, koska se kuulemma hidastaa niiden kypsymistä. Papuja täytyy keitellä sellaiset puolisentoista tuntia, jonka ajan voi vaikka naputella kandintyötä tai katsoa L-koodeja dvd:ltä.

Kun pavut ovat kypsiä, ne kipataan isoon kulhoon. Vielä lämpimien papujen päälle valutellaan reilusti öljykastiketta, johon öljyn lisäksi tarvitaan happoa (ei sitä mitä ajattelette vaan vaikkapa etikkaa tai sitruunamehua), suolaa ja mustapippuria. Soosi sekoitellaan papujen joukkoon niin, että jokainen palkokasvi saa osansa rasvaa, happoa ja keittiön perusmausteita.

Kun pavut ovat vähän jäähtyneet, lisätään saldeen muuta tilpehööriä mielen mukaan. Mulla on tuossa kuvan salaatissa sipulia, puolitettuja kirsikkatomaatteja, chiliä, ohuiksi slaisseiksi leikattua valkosipulia ja basilikaa. Oliivit olis varmaan toimineet tässä yhteydessä niin maun kuin esteettisen olemuksensa puolesta, mutta niitä mulla ei valitettavasti ollut. Hyvältä maistui kuitenkin.

Samaa salaattia oli tarjolla myös vappumättöjen joukossa, mutta silloin korvasin suurimman osan pavuista kikherneillä. Lisäksi nakkasin tuon kastikkeen sekaan sinappia, mutta niistä osassa taitaa olla kananmunaa tai ainakin jotain lisäaineita, jotka saattavat horjuttaa salaatin vegaanikelpoisuutta.

Nyt palaan jälleen blogimaailmasta ankeaan perusarkeen. Tiskit kutsuvat, mutta tiedosto kandi_2009.rtf pysyköön tämän illan kiinni.