Tosiaan, viimeksi kun päätettiin oikeasti panostaa kokkailuun, valikoitui teemaksi ranskalainen keittiö. Ihan vain siitä ilosta, että sain vihdoin hankittua Julia Childin ja kumppanien aiheesta kirjoittaman opuksen. Ihan hyvä opushan se onkin. Ehkä mäkin vihdoin opettelen paistamaan omeletteja, kun nyt siihen on monen sivun ohjeistus. Eniten ehkä jännittää, osaanko napauttaa pannunvartta oikealla tavalla, vaikka varsia olen kyllä aiemminkin napautellut.
Veikkaan, että Ranskalaisen keittiön salaisuudet löytyy melko pitkälti kaikkien ruokablogiharrastajien hyllystä - kiitos tästäkin, oi Meryl Streep - joten kerrankin Raikulikokki säästyy vaivalloiselta reseptien naputtelulta. Vaikka kun mä noita aiempia postauksiani tsekkailen, niin en mä ole tainnut oikein niihinkään ainakaan kauhean eksplisiittisiä ohjeita kirjata. Mut oonkin paitsi raikuli myös arvoituksellinen ja edellytän lukijoiltani edes alkeellista kykyä lukea rivien välistä! Hähä!
Koska nyt on parsasesonki, oli alkuruuan valitseminen aika luonteva prosessi. Stockan herkku (joka näin sivumennen sanoen on aika ylihehkutettu vaikkakin kivasti vähän tilavampi kuin edeltäjänsä) oli ostosten tekemisen aikaan täynnä kuin Lindsay Lohanin koksulusikka, mutta onnistuin kuitenkin nappaamaan mukaani yhden viidestä jäljellä olleesta parsanipusta. Laatu ei ollut ihan kämäsimmästä päästä, mutta olisi se parempaakin saanut olla. Jännä juttu muuten, että ne vihreät parsaniput oli ihan finaalissa, mutta valkoista irtoparsaa olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Okei, onhan se vihreä parsa esteettisempää, mutta ainakaan mä en maista kovin radikaalia eroa sen ja valkoisen version välillä. Ihmiset luultavasti valehtelee itselleen syövänsä terveellisesti "vihreää", mitä siitä vaikka se vihreys olisikin peitelty voisulalla.
Ideana oli tarjota parsan kanssa itse tehtyä hollandaisea ja uppomunia. Munat pääsi tällä erää unohtumaan, vaikka ne muuten kyllä usein mielessä onkin, joten ei sitten tarjoiltukaan uppiksia. Hollandaisea sen sijaan oli. Olin siitä ihan törkeän ylpeä, koska mä en todellakaan ole mikään kastike-ekspertti, mutta selätin moisen emulsiohirviön ihan 6-0. Julian ohje oli ihQ, koska se oli niin selkeä, vaikkakin ainakin mun painoksessa taisi olla sen sortin virhe, että käskettiin lisäämään ruokalusikallinen kylmää vettä vaikka piti lisätä voita. Tai toisinpäin. Mutta tein kuitenkin vaistoni mukaan, joten soosi onnistui. Epäilen, että kokatessa nautitun viinin mukanaan tuomalla positiivisella asenteella sekä vankan harjoittelun kehittämällä ranneliikkeellä (hollandaisen valmistaminenhan on pelkkää vispausta) oli osuutta asiaan. Mutta koska tämä blogi on Raikulikokki, ei Alkkiskokki tai Runkkarikokki, niin ei tästä sitten enempää.
Oli se hollandaisen vispaaminen kuitenkin sen verran vittumaista, että ruuanlaittoviiniä tuli litkittyä siinä määrin, että parsoista ei kuvaa tullut otettua. Mutta ne oli tosi hyviä ja kauniita. Ihan kuin Ranskassa!
Pääruuaksi valmistettiin samaisen kirjan ohjeella simpukka-herkkusienigratiinia. Äsken parjaamani Herkku (ei siis tällä kertaa baari) saa siitä kyllä propseja, että kalatiskin täti kivasti laskutti vain 700 simpukkagrammasta, vaikka tavaraa oli lähemmäs kilo. Joko se tykästyi muhun tai ei vain jaksanut erotella mahdollisesti epäkelpoja yksilöitä pois pussukasta. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa, koska ainoastaan kolme nilviäistä piti nakata biojätteeseen.
Pointtina on siis ensin tehdä simpukankeittoliemi, sitten keittää simpukat, sitten levittää simpukat ja sienet astiaan, sitten tehdä liemestä gratiinisoosi, joka sitten kipataan simpukoiden ja sienien päälle ja peitellään juustolla. Me arvostetaan juustoa, ja kun sitä viiniäkin tuli otettua, niin gratiinista tuli ehkä hieman liian juustoisaa. Onneksi remmiin liittyi tässä vaiheessa pari syöjää lisää, koska kahdelle hengelle tää olisi ollut aivan liian raskas lasti.
Koska lisää vieraita merkitsee myös lisää viiniä, oli ilmassa lievää huolta jälkiruuan eli vaniljakohokkaan onnistumisesta. Mut niiden tekeminen oli ihan sairaan helppoa! Jopa pienessä sievässä! Tai ehkä juuri sen ansiosta. En mä tosin ole ihan varma, koska mun tehtävänä oli vain vatkata valkuaiset, mutta siinä onnistuin kyllä ihan kiitettävästi. Sähkövatkaimella tosin, en mäkään nyt ihan järjettömän paljon ole ranteitani harjoittanut.
En ymmärrä, miksi kohokkaista vauhkotaan niin paljon. Niiden tekeminen on huomattavasti helpompaa ja vähemmän vittumaista kuin esimerkiksi pullan, koska kohokkaat ei tarvitse hiivaa kohotakseen. Niin vain meidän kohokkaat kohosivat ihan mukavasti, vaikkei absolutistihuippukokkeja ollakaan. Rest in Peace, Keith Floyd.
Kaiken kaikkiaan kokkausilta sujui oikein mallikkaasti. Tää on ehkä parisuhdeharrastuksista parhaimpia, koska parisuhteen myötä ei muuten välttämättä tulisi niitä ranteitakaan niin ahkerasti harjoitettua. Ja skumpan juominen yksin on ikävää.
