Kalanhajuinen comeback

Kiva nähdä suakin pitkästä aikaa!

En edes viitsi ihmeemmin selitellä lähes kahden vuoden breikkiä. En ole ollut vankilassa tai lataamossa, mutta kiirettä on sen verran pitänyt, että bloggaaminen on tuntunut vähän toissijaiselta asialta. Paluu blogin ääreen on ollut mielessä useampaan otteeseen, mutta jotenkin sitä ei vain ikinä tullut tehtyä. Comeback on uusi gradu.

Nyt Raikulikokki on kuitenkin palannut. Keittiö on uusi, tai onhan täällä jo reilun vuoden verran kokattu, mutta ei sitä blogissa ole esitelty.

Comebackin pitää tietenkin olla näyttävä. Pohdittiin ensin Aiviksen kanssa, että voisi olla makkarailta (meillähän on tosin sellainen joka ilta), mutta lauantaityöt käänsivät vaa'an sushin suuntaan. Se on huomattavasti vaivattomampaa kuin kotislerba, mutta koska kumpikaan meistä ei ole aiemmin sushia valmistanut, oli mätössä kylliksi haastetta.

Kokenut sushiväki väittää, että haastavinta väkertelyssä on riisin keittäminen. Mun mielestä se ei ollut ainakaan Tokyokanin ohjeella kovin kinkkistä. Jyvät pataan, pata täysille, pata hiljaiselle, pata pois päältä. Mä en tosin joutunut pesemään riisiä tai tekemään muitakaan rupuisia alkuvalmisteluja, joten ehkä ne sitten on haastavia.

Ehkä se riisin haastavuus liittyy siihen, että se pitää jäähdyttää nopeasti mutta kuitenkin hellästi. Kun nälkä kurnii vatsassa, tuntuu riisin jäähdyttely viuhkaa heiluttelemalla lähinnä aasialaiselta vittuilulta. Toisaalta kärsivällisyys on varmaan yksi askel kohti valaistumista, joten siinähän sitten löyhyteltiin.



Makirullat päätettiin täyttää surimipuikoilla, kurkulla ja paprikalla. Mä olisin himoinnut avokadoa, mutta Aivis on nirso eikä syö sitä. Meidän täytteiden ongelma oli ehkä siinä, ettei mikään niistä ole kovin maukas: toisin sanoen rullat maistuivat vähän pliisuilta. Ensi kerralla tiukemmat täytteet.

Aivis oli vastuussa nigireistä, joiden päälle nakattiin lohta ja tonnikalaa. Hakaniemen hallin Töölön kala oli päivän valinta, ja fisut osoittautuivat varsin kelvollisiksi. Tiskillä joku Aiviksen tuttu tosin kehtasi pyöritellä silmiään tonnikalan ostamisesta, vaikka herran omassakin kassissa taisi sitä olla. Hipit.

Nigirit oli onnistuineita, joskin kalapalojen leikkuutekniikassa on ehkä vielä himppunen hiomista. Toisaalta ei meillä ollut ruokaseurana mitään Sikke Sumaria (paitsi telkkarin välityksellä), joten nuo biitit kelpasivat meille vallan mainiosti.


Sushin kanssa juotiin eteläafrikkalaista Reilun kaupan Thandi Shiraz -roseskumppaa. Skumppa itsessään on ihan jees, mutta ei se oikein sushin kanssa toiminut. Tästä ehkä kertoo jotain se, että me hilpaistiin heti aterian jälkeen Alepaan ostamaan kaljaa.

Coulda Woulda Shoulda

Otsikko ei suoranaisesti viittaa Céline Dionin biisiin, mutta kuittaa mun kootut "miksi en ole blogannut kuukausiin blaa, blaa, blaa" -läyskytykset ja toimii samalla aasinsiltana tämän postauksen teemaan, sillä nyt kokataan ranskalaisittain. Ja Célinehän laulaa ainakin joskus ranskaksi. Ainakin kerran lauloi Euroviisuissa. Ja Euroviisut on kohta. Mä olen analogiaekspertti.

Tosiaan, viimeksi kun päätettiin oikeasti panostaa kokkailuun, valikoitui teemaksi ranskalainen keittiö. Ihan vain siitä ilosta, että sain vihdoin hankittua Julia Childin ja kumppanien aiheesta kirjoittaman opuksen. Ihan hyvä opushan se onkin. Ehkä mäkin vihdoin opettelen paistamaan omeletteja, kun nyt siihen on monen sivun ohjeistus. Eniten ehkä jännittää, osaanko napauttaa pannunvartta oikealla tavalla, vaikka varsia olen kyllä aiemminkin napautellut.

Veikkaan, että Ranskalaisen keittiön salaisuudet löytyy melko pitkälti kaikkien ruokablogiharrastajien hyllystä - kiitos tästäkin, oi Meryl Streep - joten kerrankin Raikulikokki säästyy vaivalloiselta reseptien naputtelulta. Vaikka kun mä noita aiempia postauksiani tsekkailen, niin en mä ole tainnut oikein niihinkään ainakaan kauhean eksplisiittisiä ohjeita kirjata. Mut oonkin paitsi raikuli myös arvoituksellinen ja edellytän lukijoiltani edes alkeellista kykyä lukea rivien välistä! Hähä!

Koska nyt on parsasesonki, oli alkuruuan valitseminen aika luonteva prosessi. Stockan herkku (joka näin sivumennen sanoen on aika ylihehkutettu vaikkakin kivasti vähän tilavampi kuin edeltäjänsä) oli ostosten tekemisen aikaan täynnä kuin Lindsay Lohanin koksulusikka, mutta onnistuin kuitenkin nappaamaan mukaani yhden viidestä jäljellä olleesta parsanipusta. Laatu ei ollut ihan kämäsimmästä päästä, mutta olisi se parempaakin saanut olla. Jännä juttu muuten, että ne vihreät parsaniput oli ihan finaalissa, mutta valkoista irtoparsaa olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Okei, onhan se vihreä parsa esteettisempää, mutta ainakaan mä en maista kovin radikaalia eroa sen ja valkoisen version välillä. Ihmiset luultavasti valehtelee itselleen syövänsä terveellisesti "vihreää", mitä siitä vaikka se vihreys olisikin peitelty voisulalla.

Ideana oli tarjota parsan kanssa itse tehtyä hollandaisea ja uppomunia. Munat pääsi tällä erää unohtumaan, vaikka ne muuten kyllä usein mielessä onkin, joten ei sitten tarjoiltukaan uppiksia. Hollandaisea sen sijaan oli. Olin siitä ihan törkeän ylpeä, koska mä en todellakaan ole mikään kastike-ekspertti, mutta selätin moisen emulsiohirviön ihan 6-0. Julian ohje oli ihQ, koska se oli niin selkeä, vaikkakin ainakin mun painoksessa taisi olla sen sortin virhe, että käskettiin lisäämään ruokalusikallinen kylmää vettä vaikka piti lisätä voita. Tai toisinpäin. Mutta tein kuitenkin vaistoni mukaan, joten soosi onnistui. Epäilen, että kokatessa nautitun viinin mukanaan tuomalla positiivisella asenteella sekä vankan harjoittelun kehittämällä ranneliikkeellä (hollandaisen valmistaminenhan on pelkkää vispausta) oli osuutta asiaan. Mutta koska tämä blogi on Raikulikokki, ei Alkkiskokki tai Runkkarikokki, niin ei tästä sitten enempää.

Oli se hollandaisen vispaaminen kuitenkin sen verran vittumaista, että ruuanlaittoviiniä tuli litkittyä siinä määrin, että parsoista ei kuvaa tullut otettua. Mutta ne oli tosi hyviä ja kauniita. Ihan kuin Ranskassa!

Pääruuaksi valmistettiin samaisen kirjan ohjeella simpukka-herkkusienigratiinia. Äsken parjaamani Herkku (ei siis tällä kertaa baari) saa siitä kyllä propseja, että kalatiskin täti kivasti laskutti vain 700 simpukkagrammasta, vaikka tavaraa oli lähemmäs kilo. Joko se tykästyi muhun tai ei vain jaksanut erotella mahdollisesti epäkelpoja yksilöitä pois pussukasta. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa, koska ainoastaan kolme nilviäistä piti nakata biojätteeseen.

Pointtina on siis ensin tehdä simpukankeittoliemi, sitten keittää simpukat, sitten levittää simpukat ja sienet astiaan, sitten tehdä liemestä gratiinisoosi, joka sitten kipataan simpukoiden ja sienien päälle ja peitellään juustolla. Me arvostetaan juustoa, ja kun sitä viiniäkin tuli otettua, niin gratiinista tuli ehkä hieman liian juustoisaa. Onneksi remmiin liittyi tässä vaiheessa pari syöjää lisää, koska kahdelle hengelle tää olisi ollut aivan liian raskas lasti.



Koska lisää vieraita merkitsee myös lisää viiniä, oli ilmassa lievää huolta jälkiruuan eli vaniljakohokkaan onnistumisesta. Mut niiden tekeminen oli ihan sairaan helppoa! Jopa pienessä sievässä! Tai ehkä juuri sen ansiosta. En mä tosin ole ihan varma, koska mun tehtävänä oli vain vatkata valkuaiset, mutta siinä onnistuin kyllä ihan kiitettävästi. Sähkövatkaimella tosin, en mäkään nyt ihan järjettömän paljon ole ranteitani harjoittanut.


En ymmärrä, miksi kohokkaista vauhkotaan niin paljon. Niiden tekeminen on huomattavasti helpompaa ja vähemmän vittumaista kuin esimerkiksi pullan, koska kohokkaat ei tarvitse hiivaa kohotakseen. Niin vain meidän kohokkaat kohosivat ihan mukavasti, vaikkei absolutistihuippukokkeja ollakaan. Rest in Peace, Keith Floyd.

Kaiken kaikkiaan kokkausilta sujui oikein mallikkaasti. Tää on ehkä parisuhdeharrastuksista parhaimpia, koska parisuhteen myötä ei muuten välttämättä tulisi niitä ranteitakaan niin ahkerasti harjoitettua. Ja skumpan juominen yksin on ikävää.

Romanttiset bliniorgiat

Päätettiin tuossa viikko jos toinenkin sitten viettää sellainen romanttinen hifistelykokkausilta. Mä arvostan tällaista parisuhdepuuhastelua hyvinkin paljon, joten olen aika tyytyväinen, että tuo toinenkin osapuoli ymmärtää hyvien mättöjen ja juomien päälle.

Nyt on blinisesonki, joten setti päätettiin koota niiden ympärille. Mähän en todellakaan ole mikään jauhopeukalo, joten jätin tuon lättytaikinan tekemisen suosiolla Pulun harteille. Taikina tehtiin Maku-lehden ohjeella ilman sen kummempia kikkailuja. Ilmeisesti reseptin orjallinen noudattaminen oli ihan fiksu veto, koska taikina nousi aika kivasti ja oli myös suhteellisen helposti paistettavaa. Jopa mä nimittäin osasin paistaa pari lettua, vaikka olenkin aina tähän asti vyöryttänyt paistopuuhat tuolle parisuhteen toiselle osapuolelle. Tai sitten olen vaan ovelasti huijannut ja siten välttynyt käryssä seisoskelulta, hähä!


Blinien lisukkeena päätettiin mättää sienisalaattia, graavilohta ja sitten tietty näitä ihan perinteisiä suolakurkku-smetana-hunajakomboja. Pulu graavasi lohen - ja hyvin graavasikin - meitsi hoiti sienisalaatin ja kurkut napattiin Hakiksen hallista.

Nyt oli suolasienitarjonta vähän nihkeä, joten inspiroin salaatin siitakkeista ja herkkusienistä. Nehän on pelkiltään aika ankean makuisia, joten käräytin ne pannulla saadakseni niihin vähän enemmän luonnetta. Sipulin jätin raa'aksi, ja smetanan, suolan ja pippurin ohella salaatti maustui vielä tilkalla sitruunamehua. Toimi aika kivasti, vaikka suolarouskuilla olis saletisti tullut tsiljoonasti tykimpää.

Graavilohesta en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta sen verran tiedän, että fisupala graavautui yön yli ja sitä oli tuunattu ainakin konjakilla. Luultavasti siihen oli ripoteltu myös enkelipölyä tai jotain muuta afrodisiaa, koska mä en ihan aikuisten oikeasti ole koskaan saanut noin mureaa graavilohta.


No joo, eihän pelkillä blineillä elä, joten alkuruuaksi päätettiin tehdä Hesarin ohjeella suht keveähkö - niin varmaan, tsekatkaa toi juustomäärä - greippi-vuohenjuustosalaatti. Tää oli aika hyvää, suosittelen ehdottomasti testaamaan, vaikka noitten greippien fileominen melko vittumaista näpertelyä olikin. Soosin kanssa ei sitten kannata pihtailla, kun se on vähän ton salaatin juttu. Se salaatin toinen juttu on pähkinöitten rouskeesta, juuston muhenemisesta ja greipin pirskahtelusta suuhun syntyvä tekstuurikarnevaali.


Tästä tulee nyt tahattomasti vähän pulpfictionmaisesti kerrottu postaus, mut siis jos lohen graavausta, blinitaikinan alustamista ja ruokashoppailua ei lasketa, niin itse kokkailuhan alkoi jälkiruuan tekemisestä. Mä olen vähän avuton myös jälkkäreitten suhteen, kun en erityisemmin makeasta välitä. Juustot ja sorbetit hyväksyn kyllä. Maku-lehden mojito-pannacotta vaikutti sopivan kivalta - siis samaan aikaan juustoiselta ja raikkaalta - joten testiinhän se lähtikin.

Tää on taas tällainen "liivatoi, purista, vispaa, keitä, vatkaa ja hyydytä" -ohje, mutta ihan kunnialla me siitä kai selvittiin. Ainoastaan se vähän hämmensi, että tuo valmis hyydyke jotenkin hyytyi kaksiosaiseksi. Eikä tää ollut oikeastaan edes erityisen hyvää. Mieluummin olisi voinut ostaa lisää juustoa. Tai juoda mojitot ihan sellaisenaan, Raikulikokkilassa kun ollaan.


Läpi aterian juotiin Bernard-Massard Cuvée de l'Ecusson Brutia. Hyvin teki kauppansa. Ja onhan skumppa aika romanttinen juoma muutenkin, joten teemaakin tuli noudatettua. Tää ateria on varmaan kerralla syötynä aika raskas, mutta me ovelasti ositettiin se koko illalle, joten jaksoi lemmiskelläkin.

Uusi alku

Mun pitäisi varmaan olla jotenkin korrekti ja selitellä tätä blogini jäätymistä, mutta ei mulla ole mitään tarpeeksi hyvää tekosyytä, joten kuittaan hiljaiselon vaikkapa kokopäivätöiden ja parisuhteen piikkiin. Raikuloinutkin kyllä olen, mutta eipä se ole bloggailua estänyt aiemminkaan. Noh, onneksi en ole koskaan ollut mikään raivopostaaja, niin tää autioituminen ei ole ollut niin radikaali muutos.

Mutta asiaan, pöperöä on tosiaan tullut laitettua enemmän kuin koskaan, mutta jotenkin niitten kuvien napsiminen preparointivaiheessa ja vielä ennen syömistä tuppaa aina olemaan jotenkin niin ylitsepääsemätöntä, etten ole yhdestäkään appeesta saanut kunnollista postausta aikaiseksi. Itse asiassa en ole edes yrittänyt. Fail. Voisin uudenvuodenlupauksenani luvata vaikka kaksi postausta kuussa. Tosin mun toinen lupaukseni kesti kahdeksan tuntia, niin tätäkin lupausta voisi ehkä paremmin luonnehtia uutteraksi yritykseksi.

Vuosikymmen vaihtui mitä mainioimmissa merkeissä safkan ja viinin luvatussa maassa Ranskassa. Yhdeksän ihmistä mahtui mitä mainioimmin asumaan kaksioon - kiitokset vaan emännälle. Lukaalin ehkä hienoin piirre oli kylpyhuoneeseen pykätty keittiö, mikä tosin ei vissiin ranskalaisasumisessa ole mitenkään erityisen radikaali ratkaisu, mutta kyllä se meikäläisen silmään vähän pisti. Ainakin ekat kaksi tuntia.


Yhdeksän hengen jakama kokkaus- ja peseytymistila on mitä ilmeisemmin aika kovan rasituksen alaisena, joten suonette anteeksi, jos ei näytä ihan Bree Van de Kampin kyökiltä. Tai edes kylppäriltä. Oikein hyvin ajoi kuitenkin asiansa sekä kokkaus- että jynssäysmielessä.

Ranskassa ruokavalio perustui lähinnä juustolle ja paikallisen Anttilan halpisskumpalle. Monoprix'lle voisi lähettää sellaisia terkkuja, että kannattaisi ehkä vastedes varautua siihen, että kun suomalaislauma hyökkää, on alahyllyt Montparnassesta, tai siis kavereitten kesken Nassesta tyhjät. Yhden kuukauden opintotuella irtoaa 352,5 putelia.

Mutta joo, vuodenvaihdevieraille jaetun infon mukaan lukaalin keittiövälineiden omistaja on tiukan linjan vege, joten jos halutaan t-luupihvejä paistaa, pitää mukaan roudata omat pannut. Ja mehän roudattiin.

Piti siis valmistaa pihvejä. Ei noi ihan t-luupihvejä taida olla, eikä ne varmaan paistuneetkaan ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ihan maittavia olivat. Mä olen aina ollut aika avuton lihankäsittelijä, pitäisi varmaan opetella. Tosin ensimmäisenä mun opettelulistalla on saada fisu fileerattua. Palataan tuohon teurastuspuoleen sitten sen jälkeen.

Tuo harmaa päällyste biffendaalien yllä on tuhkakuttua, suosittelen lämpimästi. Maku oli aika lähellä peruskuttua, mutta ei likimainkaan niin kitkerää. Me nakeltiin sitä ihan kylmästi noitten pihvien päälle, kun kastikkeen tekeminen ei kaupassa tullut mieleen. Kastikkeetkin voisi oikeastaan lisätä sille opettelulistalle. Siis sellaiset oikeat kastikkeet, ei kerma- tai tomaattimurskasörsselit.

Salaattiin on sitten upotettu gruyèrea, ettei kenellekään vain tulisi epäselväksi, kuinka paljon raikulikokkilassa mässytetään juustoa. Joskus tuntuu, että illallisen suunnitteleminen alkaa pohtimalla, mitä juustoa tänään käytetään. Mutta ei se väärin ole, mä sentään voin aina perustella juusto-orgioitani sillä, että vihaan maidon makua raakana, joten en voi repiä kalsiumejani sieltä. Valkovenäläisistä kyllä voisin.

Halpisskumpan lipittelyn ohella Raikulikokki panosti Pariisissa herkkukauppojen kiertelyyn Glorian Ruoka & Viini -lehden (7/2009) ohjeistuksen mukaisesti. Taidan yrittää tehdä saaliista vielä oman postauksen, mutta pakko kyllä hehkuttaa luomuviinikaupasta mukaan tarttunutta samppanjaa. Kuuskybää kustansi puteli, ja jokainen pisara oli kuin olisi niellyt lastin ambrosiaa syöneen jumalan lemmennektaria. Jumankekka! Onneksi pullo tuli tyhjennettyä hyvissä ajoin ennen puolta yötä, joten oli tolkuissaan vielä maistamaankin jotain.

Tämä olkoon alku vuoden 2010 bloggailulle. Odotettavissa on juttua ainakin seuraavista teemoista:

- Kännin kulku
- Voileipäkakku
- Syö itsesi känniin -bileet
- Traumaruuat
- Seitan

Sit voisin opetella nuo pari mainitsemaani taitoa. Ja juomaan koknakkia, hrrrr.

FAIL!

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään kilokaupalla juureksia, pari säären kokoista kesäkurpitsaa ja huikea visio? Raastepihvitalkoot tietty. Ajatuksessahan ei sinällään ole mitään vikaa, raastepihvit on tosi hyviä ja suhteellisen helppotekoisiakin, mutta jos rehukapasiteetti on jättimäinen verrattuna kalustoon, on ongelmia edessä.

Raaka-aineet olivat ensiluokkaisia. En ole koskaan nähnyt noin isoja punajuuria, saati sitten kesäkurpitsoita. Ongelma ehkä olikin siinä, että kaksi käytössä ollutta raastinrautaa eivät olleet edes sitä perinteistä isoäitimallia, vaan pikemminkin Ikea-tasoa. Vaikka raastimet ihan hyvin pelasivatkin, alkoi jyystäminen kolmannen nyrkinkokoisen punajuuren kohdalla jo lievästi vituttaa. Osin siksikin, että punajuuri levisi joka paikkaan ja saastasi mun neitseellisenvalkean asunnon.


Noh, rehut kyllä saatiin jonkinlaiseksi raastemössöksi, jota sitten olikin ihan helvetisti (siis lasketaan kiloissa). Mössöt maustettiin ainakin suolalla, valkopippurilla, valkosipulilla ja sitruunamehulla. Ja pohjanahan toimi kermaviilissä turvotettu korppujauho. Jos olisi ollut kaukaa viisas tai kokeneempi vegepihvinväsääjä, olisi sekaan varmaan heittänyt esimerkiksi perunajauhoa. Pari munaa per taikina tekee niin ikään terää lättysten koossapysymisen kannalta.


Tässä vaiheessa voisi mainita, että mun lavuaari alkoi osoittaa lieviä tukkeutumisen merkkejä melkein heti sen jälkeen, kun olin ohjeistanut puristamaan raasteista ylimääräisen nesteen viemäriin. FAIL! Tukkoonhan se meni. Olin aika yllättynyt, koska edellisen kerran sen tukkoon saaminen vaati liian pitkän baari-illan, iskender-kebabin ja varatun vessan.


Silloin edellisellä kerralla vanha kunnon Kodin putkimies jysäytti lavuaarin auki ihan ongelmitta, joten kippasin sitä pullollisen kaiken muun paskan sekaan. Lopputulos oli ehkä psykedeelisin lavuaari vähään aikaan.

Noh, sitten alkoi paisto-operaatio. Tässäkin olis voinut olla järkevämmät tilpehöörit, esimerkiks lettupannu tai riittävä öljymäärä olis ollut pop. Lisäksi huomasin, ettei musta ole rehupihvejä paistamaan, koska olen liian kärsimätön ja arka öljyn kanssa. Ja olin aika hiilenä siitäkin, ettei nuo pihvit jauholisästä huolimatta pysyneet niin hyvin koossa kuin mitä olin visioinut. Onneksi kanssakokkaaja osoitti lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä käristämisen kanssa. Pihveistä tuli sitten loppujen lopuksi ihan hyviä. Vedettiin ne nassuun simpeleläisten suolakurkkujen ja wasabilla, sinapilla, sitruunalla, suolalla ja pippurilla tuunatun ranskankerman kanssa.


Noh, pihvimössöä oli enemmän kuin tarpeeksi, joten eihän kenenkään kärsivällisyys voi riittää sellaisen pihvimäärän paistamiseen. Sain nerokkaan idean muotoilla loppumössön murekemaisiksi klönteiksi, jotka sitten iskin pakastimeen. Osaako joku antaa hyviä vinkkejä noiden jatkojalostukseen? Mun hienostunein ideani on kääriä ne pekoniin ja ruistaikinaan ja paistaa kukkomaisina uunissa kypsiksi.


Kaikkein ihaninta tässä koko hommassa oli tietenkin tiskausoperaatio, jota ei voinut sen tukkeutuneen viemärin takia hoitaa edes samana iltana. Kodin putkimies ei tällä erää pelastanut, sen sijaan seuraavana päivänä hommattu karhupumppu kylläkin. Pari jysäytystä riitti, niin johan aukesi röörit oikein muhevien aromien kera. Ja pihvejä muuten syötiin sitten kolmisen päivää. Nyt on punajuurikiintiö täytetty vähäksi aikaa. Paitsi tietty homejuuston ja rucolan kanssa, mums.

Bryssel - kaljaa, kania ja kanaa

Piipahdin lomallani Brysselissä muutamien päivien kaupunkilomalla. Kaikki taitavat tietää, että Belgiasta saa hyvää kaljaa ja suklaata, eikä paikallisten into vohveleihin ja majoneesilla kuorrutettuihin ranskalaisiinkaan lie kellekään yllätys. Itse sen sijaan yllätyin paikallisesta pikaruuasta, jossa patonki täytetään ranuilla ja kebulihalla. Lievät hiilariöverit ehkä.

Meitsihän ei varsinaisesti mikään olutasiantuntija ole, vaikka kaljaa reippaasti juonkin. Siksi piipahdus Cantillonin museopanimoon, joka valmistaa perinteisiä lambiceja, oli ihan virkistävä kokemus. Etenkin kun edulliseen viiden euron pääsymaksuun sisältyi kaksi lasillista panimon omaa tuotetta kiekan päätteeksi.

Mun ranskantaitoni on vähän ruosteessa, joten kaikkien aparaattien käyttötarkoitus ei välttämättä ihan auennut. Tai kyllä ne kierroslehdykässä luki, mutta eihän niitä voi muistaa enää tässä vaiheessa. Koneet oli kuitenkin hienoja, mutta vielä hienompaa oli olla kokonaisvaltaisesti oluen ympäröimänä!


Brysselin ruokatorit olivat niin ikään kokemisen arvoisia, ainakin jos on itseni tavoin tottunut vain Hakaniemen ja Kauppatorin meininkeihin ja hintoihin. Toreilla myytävät tuotteet olivat hyvälaatuisia, edullisia ja taatusti ainakin tuoreita. Meille tarttui messiin tällainen setti, mihin kuului myös kokonainen kani ja kokonainen broileri, vaikkei niitä kuvasta erotakaan. Perunoita tuossa säkissä on viitisen kiloa, ja koko kasan hinnaksi - lambiceineen päivineen - tuli parisenkymmentä euroa.

Tosiaan, kani ja kana. Ideahan lähti liikkeelle jo ennen matkaa. "Kelaa, vähän olis kreisii tehdä kaljassa haudutettua pupua!" Noh, sitähän sitten tehtiinkin. Torin lihakauppiaalta ostettu kani kustansi reilut kahdeksan euroa, joten mistään ökyruuasta ei ollut kyse. Onneksi kauppias myös renssasi pupun ja pisti sen kirveellä palasiksi, koska kyseisiin hommiin ei raikulikokkikaan välttämättä kykenisi.

Pupu valmistettiin kyllä reseptiä mukaillen, mutten tähän mitään orjallista ohjetta uskalla laittaa. Pääidea oli siis se, että kani iskettiin lambiciin (0,75 litraan) marinoitumaan siksi aikaa, kun pilkottiin padan muita pääaineksia eli sipulia salottiserkkuineen. Tämän jälkeen sipulit kuullotettiin aika reilussa määrässä voita ja siirrettiin sitten hetkeksi syrjään.

Kaljassa muhineet kaninpalat pyöriteltiin vehnäjauhoissa, joihin oli isketty myös maun mukaan - reilusti - mustapippuria ja suolaa. Sitten puput ruskistettiin padassa pienissä erissä. Kun kaikissa lihapaloissa oli nätihkö väri, lisättiin pataan niiden lisäksi sipulit, lambic ja erinäisiä mausteita. Ainakin laakerinlehti ja rosmariinia.

Kanipata vaatii melko pitkän haudutusajan (puolisentoista tuntia), joten kannattaa kehittää jotain mukavaa puuhasteltavaa siksi aikaa. Me kierreltiin lähipuistoja, mutta voihan sitä vaikka kitkeä kasvimaata, käydä kaljalla, harrastaa seksiä tai kuoria perunoita. Itse asiassa resepti suositteli tarjoamaan pupun pottujen kanssa, joten niin teimme mekin.

Tää oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun mä kania söin. Maku oli ehkä vähän samantyyppinen kuin jos söisi hirven ja kanan jälkeläistä. Ei pahaa, mutta vaatinee totuttelua. Lihasta tuli kuitenkin mureaa, ja soosi oli kerrassaan oivallista! Koska pääruuassakin oli olutta, niin jälkkäriksi tehtiin hedelmäsalaatti verkkomelonista ja ananaksesta, jotka marinoitiin kirsikka-kriekissä.

Noh, pupu upposi parempiin suihin, joten seuraavana päivänä oli vuorossa toinen kokonainen elukka - kana. Voin tähän väliin sanoa, että olen suorastaan neitseellinen kokonaisten eläinten kanssa, joten vähän jänskätti. Jamie Oliverin broiskua oli kuitenkin hehkutettu niin paljon ympäri kokkiblogiuniversumia, että toimeen sai tarttua melko varmoin ottein.

Jamien broiskusta löytyy ohjeita vaikka mistä, joten sitä on tähän ehkä turha naputtaa. Pointti on kuitenkin siinä, että kanan nahan alle tungetaan maustevoita, vatsaonteloon sitruksia ja koko siivekäs peitellään vielä samaisella voiseoksella ennen kuin se paistetaan uunissa pottujen kera.

Pakko myöntää, että vaikka ton kanan täyttäminen olikin aika irstasta, niin pehmeän rasvan hierominen lihaan aiheuttaa ainakin mulle aina jonkinasteisia kiksejä. Tämä voitaneen tulkita jonkinlaiseksi perversioksikin, mutta ihan sama, kanasta tuli oikein mureaa ja herkullista. Tosin ankea maustevoi ei oikein päässyt tunkeutumaan välilihojen läpi kanan syvimpiin lihoihin, joten pinta oli huomattavasti sisustaa maukkaampaa. Hyvää broiskua kuitenkin!

Kaikkiaan Bryssel oli kyllä hieno kokemus! Ulkona ei tullut syötyä, mutta se onkin kuulopuheiden mukaan kallista lystiä. Esimerkiksi lounasta ei tahdo alle kympillä saada. Parhaiten kaupunki toiminee niille, jotka osaavat arvostaa bisseä, suklaata tai uppopaistettua ruokaa. Niin ja niitä toreja tietty!

Lomaburgereita

Porhalsin viikonlopuksi kaverini porukoille koiravahdiksi, mikä toisin sanoen tarkoitti myös oluen nautiskelua ja grillailua. Sää oli mitä mahtavin, joten mikäs siinä ison tuvan terassilla olikaan lipitellessä ja käristellessä.

Saatiin menomatkalla mahti-idea kotitekoisista burgereista, koska surullinen fakta on se, etteivät burgerimestojen sieluttomat käntyt tai grillien vaihtelevalaatuiset setit todellakaan vedä vertoja itse tehdyille mätöille.

No okei, ei mekään kaikkea itse tehty. Esimerkiksi juuston sai kirnuta(?) joku muu, ja sämpylätkin päädyttiin hakemaan kaupasta. Burgereitten väliin nakatut pihvit sentään oli kotitekoisia. Kyseessä siis ihan rehellinen lihapullataikina sipulikeittoineen päivineen, joskin tuunattiin piffimössöä valkosipulilla ja sinapilla.

Pihvien ohella burgereihin sullottiin cheddaria, valmista valkosipulisoosia, sinappia, ketsuppia ja perusrehut salaatista tomaatin ja maustekurkun kautta sipuliin. Kuvassa itse Raikulikokki sipulia silppuamassa, ei ees itketä!


Mähän ehdin lukioaikoinani olla muutamia viikkoja Mäkissä töissä, mut sit tuli kenkää. Ehkä toi rafla-ala ei ollut sitten kuitenkaan ihan mun juttu. Pihvit ja sämpylät sain kuitenkin grillattua kunnialla, mitä nyt muutama ehkä pääsi karsinogeeniytymään vähän turhan paljon.


Valmiit burgerit oli törkeen hyviä! Jos kaupungissa olis enemmän grillausmahdollisuuksia, niin saleen tekisin useammin. Kyllä kelpasi jatkaa oluen lipitystä ja kesäyöstä nauttimista! Ja hauvatkin selvisi yöstä kyllä hengissä.